Turinoita ja tarinoita

Eino Pekka Jalmari tietää kuolevansa. Joskus. Niin tietävät kaikki ihmiset: mikä lie ikäraja, jonka yli astuttuaan lapsi tähän tietoisuuteen astuu eikä paluuta huolettomaan tietämättömyyden aikaan ole.

Pakinaperjantaihin kirjoittaminen lievittää kuoleman ajattelemisen tuskaa. Kun suoltaa kirjaimia ruudun tukkeeksi, tulee tunne, että ne jatkavat elämää senkin jälkeen kun kirjoittaja ei ole hengissä. Olo kevenee. Mieli ylenee. Vähän kuin hipaisisi ikuisen elämän ihanuutta.

Jotkut torjuvat tietoisuutta elämänsä loppumisesta askartelemalla kortteja, haastamalla toisiaan, kyselemällä mitä kummallisimpia asioita. Valokuvatorstain haastesanan ympärillä käy kuhina kun ihmiset kaivelevat arkistojaan ja kilvan näyttävät kuviaan toinen toisilleen. Ennen mummot esittelivät lapsenlastensa kuvia. Se aika taitaa olla mennyttä huvia. Pitää olla yleisöä. Yhteisöllisyyttä.

Eino istuu tuvan hämärässä penkillä, nousee vaitonaisesti pystyyn ja sytyttää tulen uuniin. Hän tahtoo olla muiden mukana kaukana muista. Hän, ikänsä metsätöitä tehnyt, mutta nyt jalkansa loukannut, ei ole oppinut neulomaan eikä virkkaamaan eikä kortteja näpräämään, kamerakaan ei niin vain pysy paksuissa töppösormissa. Hänelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa pakinaperjantain pakina. Hän kuuntelee tulen ritinää ja istahtaa kirjoituspöydän ääreen,

Nyt hän sen teki. Ihan melkein unohti olevansa kuolevainen ihminen. Ei ahista enää niin. Kylätie on hiljainen mutta tuvassa on elämää jos minkälaista. Hän sytyttää lampun ja ryhtyy lukemaan muiden tarinoita.

Pakinaperjantai: Pakinaperjantai

Eino Pekka Jalmari on menettänyt metsätöissä toisen jalkansa. Koska hän ei voi enää tehdä metsätöitä, hän on ruvennut harrastamaan kirjoittamista.

Tänään hän kirjoittaa elämänsä ensimmäisen runon.

kuusta lähti

toivon tähti

* * *

opin knopin: otin kopin

Valokuvatorstai: kuu

Ensiaskeleet

On se kumma että elettävänä on vain yksi elämä. On se aika vähän.

Eino nousee tupapahasensa penkiltä ja katselee ulos pihamaalle missä marraskuu ilkkuu ja näyttää kieltä ruudun takana kurkkijalle. Kuolemankuu, juu, juu.

Olen tienannut leipäni metsurina siihen hetkeen asti, kunnes moottorisahan kettinkien väliin kuroutui puseroni lankapahanen, vei minulta sekä puseron joka purkautui että jalan joka silpoutui ja jäljelle jää vain tuumailu. Onko minusta iloa enää kenellekään? Ilo on kuin pumeranki. Kiertelee aikansa ja palaa luokse kun on saanut toiset tyytyväisiksi. Nyt ei hyvän mielen kiertokulkua näy, ei kuulu. Eivät kaadu hongat ryskyen, eivät tule isännät kiittelemään. Kyvytön mikä kyvytön. Työkyvyttömyyseläkeläinen. Pitkä sana kirjoittaa ja pitkä sana elää läpi.

Entäs jos turisisin, yksinäni yskiskelisin? Jos ei ihmeitä isoja niin kunpahan pieniä.

Aluksi vaikka muistokirjoitus. En minä toisia lähde puntaroimaan, itseni eteen pysähdyn.

Eino Pekka Jalmari

syntyi maan korvessa eikä sieltä muualle muuttanutkaan paitsi hautuumaalle. Eino oli erimies, metsuri parhain. Kuoli vain liian varhain. Eino oli siitä erikoinen ettei osannut puhua muuta kuin puuta heinää. Ja hänen ominaisuuttaan kunnioittaen tämä muistokirjoitus loppuu tähän. Kiitos ja kuulemiin.

Ei, ei ole hyvä. Vaikka toisaalta, nyt mekkaloidaan niin paljon sikalunssalla että olisi syytä jokaisen tehdä tiliä oman elämänsä kanssa. Menikö hyvin? Meneekö?

Eino Pekka Jalmari laskee kynän pöydälle, lepuutusasentoon, hamuaa kyynärsauvat käsiinsä, nousee penkiltä ja astelee pihamaalle jota kuunvalossa suihkullaan kastelee kun sepaluksensa aukaisee. Kelmeänkeltainen kaari muuttuu kuun paisteessa siniseksi nauhaksi; eloisa se on, nouseva sekä laskeva.

Ensio palaa tupaansa.

Elämä jatkuu.

Tarinamaanantai: Sininen lanka

“Lättähattu, eli virallisesti kiskoauto Dm7 ehti yli kolmenkymmenen palvelusvuotensa aikana tulla tutuksi koko Suomen kansalle, se kun liikennöi lähes kaikilla maamme rataosuuksilla.” Linkki ja lisätietoa: Lättähattu Dm7.

Lättähatut lähtivät ja saapuivat ajallaan. Pendolinot voisivat mennä lättähattujen koppiin, aikatauluoppiin.

Numerokuvahaaste: etsi 41.

Kirkkoherra oli tullut vanhaksi, niin vanhaksi ettei enää, leski kun oli, kyennyt pitämään huolta itsestään ja joutui vanhainkotiin.

Tie vanhainkotiin kulki lehmuskujaa pitkin ja kirkkoherran pää huojahteli puolelta toiselle kun hän asteli kohti paikkaa jonka tiesi johtavan seuraavaksi kalmistoon – mikä nimi, hän mietti, kalmisto, kylmistö, pakastamo ja kun hän katsoi hoitajan vereviin poskiin, hän tunsi kuinka tämän nuorten vahvojen käsivarsien voima ja poven pehmeä kaari etsivät tietä häneen, siihen miehuuden paikkaan joka oli nukkunut niin kauan ettei sen heräämisen hetkiä enää muistanutkaan. Nyt se tapahtui, elämäksi oli.

He pääsivät valkoisen talon ovelle.

”Sisään”, hymyili valkohentoinen.

”Tulen, tulen, ori olen”, lipsahti vanhalta kirkkoherralta.

Sisar hento valkoinen oli asuntoveloissaan ja hän laski nopeasti yksi ynnä yksi on miljoona ja päästi varakkaan kirkkoherran sisäänsä.

Vanhainkodin ovi pysyi kiinni, mutta ”nuorenparin” taivas avautui. Nuori hoitaja rakasti rahaa, vanhus rakasti sitä jota en häveliäänä voi tähän kirjoittaa.

Pakinaperjantai: Lipsahdus

…testataan katsojan mielikuvitus

(klikkaa kuva isoksi, mielikuvituksen avuksi):

Mitä näet kuvassa tässä

leppoisassa hämärässä?

Minne ajatus laukkaa,

kun liekki lempeä haukkaa?

Tehdäänkö yhdessä peikkolapsi

jolla on päässään kristallihapsi?

***

On taas se aika vuodesta, kun möröt ja hirviöt viettävät vapaapäivää. Täällä öllinkäiset eivät kuitenkaan ole kotoisin Yhdysvalloista vaan lähempää. Haasteemme on nimittäin Vuorenpeikkojen luolassa. Runotorstaissa pohditaan samaa aihetta.

Kuten tavallista, aihetta on lupa tulkita vapaasti. Saa laittaa Griegiä levylautaselle ja antaa mielikuvituksen lentää. Saa välittää vähät samannimisestä klassisesta kappaleesta tai mistään musiikista, ja kuvitella ihan omaa luolaansa. Löytyykö se lähimetsästä, kaupungin kaduilta vai omasta keittiöstä?